Kuulumiseni neljän kuukauden jälkeen.

Nyt tuosta karmeasta päivästä (14.1.2013) on kulunut jo neljä kuukautta.

Monenlaista päivää ja tunnetilaa on tähän ajanjaksoon mahtunut. Olen ollut haaste lääkäreille, koska kaltaisiani potilaita ei tunnu Suomessa olleen…On ollut tärkeää, että koko ajan olen voinut käydä samalla lääkärillä, joka on tietoinen tilanteestani. Lääkärini Anneli Saarni (Pihlajalinna – Kangasala) jopa soitti minulle kerran kysyäkseen, miten minulla menee. Hän oli itse tuolloin jäämässä kahdeksi viikoksi lomalle. Tuo soitto tuntui todella hyvältä.

Vasta kuuden antibioottikuurin jälkeen jalassani ollut sairaalabakteeri selätettiin. Se vaihe, kun puremakohta alkoi kerätä mätää, oli kurja – lopulta ei auttanut kuin antaa lääkärini viiltää se auki.

2,5 kuukautta pistin joka ilta napapiikin verisuonitukosten varalta. Särkylääkkeitä meni mieletön määrä. Tällä hetkellä syön hermosärkylääkettä sekä normaalia särkylääkettä tarpeen mukaan. Magneettitutkimuksessa tuli ilmi outo viivamurtuma puremakohdassa.

ENMG-tutkimuksissa todettiin myrkyn aiheuttama selkeä hermovaurio. Neurofysiologian erikoislääkäri arvioi tutkimuksen tehtyään osan vaurioista korjautuvan 4-6kk:n aikana ja osan hitaammin. Myöhemmin neurologi tutki vielä jalkani sekä nuo hermoratatutkimuksen tulokset ja totesi myös, että aika on nyt se, joka näyttää, miten paraneminen edistyy. Seurauksena sairaslomaa peräti 18.8.2013 saakka.

Pyörätuolissa vietin kaksi pitkää kuukautta. Oli aikoja, jolloin tuntui toivottomalta.  Nyt kuljen kyynärkeppien avulla. Pystyn myös kävelemään ilman niitä, mutta koska varon kyseistä jalkaa ja astun siis jalan ulkoreunalla, kipeytyy selkäni hyvin herkästi ikään kuin kierossa asennossa kävellessäni. Ja kierre on taattu –  selkäni tarvitsee kipulääkettä. Joten fysioterapeuttia on tässäkin asiassa parasta uskoa ja käyttää kiltisti keppejä – vaikka mieli haluasi kovasti jo olla ”kuten terveet ihmiset”.  

Kotonani on käynyt kaksi kertaa viikossa fysioterapeutti Tanja Lumiala  (Fysiota – Kangasala)

ja hiljattain käynnit vaihdettiin yhteen kertaan viikossa. Hän on ollut kuntoutuksessani suuri tuki niin fyysisessä kuin henkisessäkin tsemppauksessa. Suuri kiitos kuntoutuksestani kuuluu siis hänelle.

Vakuutusyhtiö Lähi-Tapiolan kanssa asiat ovat sujuneet erinomaisesti. Meillä on siellä ollut oma ”nimikkovirkailija”, jonka kanssa olemme olleet niin puhelimitse kuin s-postitsekin tekemisissä. Johanna Karvonen hän on nimeltään.

Aurinkomatkat suostui aikanaan korvausvaatimukseemme. Se on matkatoimisto, jonka matkalle en enää lähde. Olen ollut yhteyksissä muihin matkalla mukana olleisiin – kyseisellä matkalla oli niin paljon muitakin epäkohtia, että kanssamatkustajatkin ovat saaneet matkasta rahallista korvausta.

Kun nyt muistelen menneitä kuukausia taaksepäin, tulee mieleeni jokunen äärettömän suuri (mutta terveelle ihmiselle liiankin itsestään selvä) huippuhetki: ensimmäinen oli seisomaan nousu. Olin yksin kotona ja päätin kokeilla… – onnistumisen riemu oli sanoinkuvaamaton. Vielä vähän rohkeutta peliin ja lähdin sukillani hiihtämään pitkin kotia ilon kyyneleet silmissäni! Ikimuistoinen kokemus oli sekin, kun tyttäremme, Elina, sai minut patistettua terassille aamukahville. Ja voi veljet sitä tunnetta, kun kävelin ensimmäisen kerran postilaatikollemme. Uskomattomia ja unohtumattomia tunnelatauksia liittyi kaikkiin.

Joitakin viikkoja sitten menin taksilla lääkärikäynnille. Taksinkuljettaja oli entuudestaan minulle tuttu. Viisi vuotta sitten hänen vaimonsa sekä 5-vuotias lumoava prinsessansa lähtivät etelän lämpöön lomailemaan – prinsessa ei koskaan palannut takaisin. Taksinkuljettaja ei näistä asioista minulle matkalla puhunut, oli vain aidosti kiinnostunut tilanteestani, voinnistani… Huomasin oloni tämän lyhyen taksimatkan jälkeen hiljentyneen… Jälleen kerran totesin itselleni, kuinka onnekas saankaan olla..

Läheisten ja ystävien vierailut ovat olleet tärkeitä ja tuoneet ikään kuin ryhtiä arkeen tänne neljän seinän sisälle. Tyttäremme, Elina, tuli Jyväskylästä asti pitkän aikaa luokseni aina, kun hänellä oli työstä yksikin vapaapäivä. Hän siivoili, teki ruokaa, pesi pyykkiä – ja mikä parasta, oli täällä kanssani. Ihmisten yhteydenotot puhelimitse, s-postitse sekä tekstiviestitse ovat ilahduttaneet piristysruiskeen tavoin.

Uskomattoman tärkeä henkireikä on ollut Alma-kissamme. En osaa, enkä edes halua, kuvitella, mitä nämä kuukaudet olisivat olleet ilman häntä. Almakin on sairastellut ja olemme näin hoitaneet toinen toisiamme. Yksin ei siis ole tarvinnut olla hetkeäkään.

Yhä edelleen, kuukausien jälkeen, muistelen suurella lämmöllä Carinaa ja Robertia, joihin tutustuimme tuolla kohtalokkaalla matkallamme ja jotka auttoivat meitä niin vilpittömästi..  Miten joillakin ihmisillä voi olla niin suuri sydän?

Näiden kuukausien aikana kohokohtia ovat erityisesti olleet vierailut ns. ulkomaailmaan; Vampulaan, Säkylään, Keravalle… – ja jopa omalle työpaikalleni. Tällaiset vierailut ovat tuntuneet ainakin yhtä odotetuilta kuin lapsuuden luokkaretket. Vielä pyörätuolissa ollessani sain olla juhlistamassa siskoni pojan häitä Turussa. Epäilin juhliin osallistumista pyörätuolini vuoksi, mutta onneksi rohkaistuin – olivat lämpöisimmät häät, missä olen koskaan ollut.

Vielä tänäänkin (15.5.2013) minusta otettiin laboratoriokokeita jos jonkinmoisia; HIV, Hepatiitit, maksa, munuaiset, sydänfilmi……. Kokeita oli niin paljon, että laboratorionhoitajakin tuumasi kauhistunut ilme kasvoillaan minulla toivottavasti olevan vakuutuksen. Nyt siis odotellaan viikko kokeiden tuloksia – ja toivotaan parasta.

Milloinkaan ennen elämäni aikana en ole näin selkeästi huomannut auringon valon vaikutusta mielialaani. Miten sellainen asia kuin valo voi saada niin paljon aikaan?

 

Ja muuten, miten pienet ilot voivatkaan elämässä muuttua niin kovin suuriksi?

Aurinkomatkat - painajainen lomamatkalla

Monen monta kaukomatkaa takana ja yksi uusi juuri edessä;

Aurinkomatkojen kiertomatka Meksiko-Guatemala-Beliz. Kokemukseni on, että kaukokohteisiin ja etenkin kiertomatkalle valikoituu vain parhaimmisto oppaista.

Näin siis luottavaisin mielin matkaan…

 

Ensimmäinen viikko menee kivasti, kunnes toinen viikko alkaa ja

tulee aamu 14.1. Kävelen mieheni perässä hotelli Villa Mayan aamiaiselle. Jalkani kimppuun hyökkää käärme, joka osoittautuu myöhemmin La Barba Amarilla nimiseksi, erittäin hengenvaaralliseksi ja aggressiiviseksi myrkkykäärmeeksi. Shokki ja tajuttomuus. Neljä miestä raahaa minut nopeasti autoon ja sitten mennään.. ja kovaa. On tiedossa, että tämän käärmeen pureman jälkeen on ihmisellä elinaikaa 45 minuuttia, ellei hän saa tarvittavaa vastamyrkkyä.

Henkeni saadaan juuri ja juuri pelastetuksi. Edessä äärettömän tuskalliset kivut – kuin tulikuumalla, nuotiosta otetulla rautakangella työnnettäisiin jalkani läpi. Olen neljättä päivää tiputuksessa olosuhteissa, joita kukaan niitä kokematon, ei voi uskoa.

Ensiavussa maatessani odotan oppaan soittoa. Hän on varmasti saanut tietää asiasta hotellilla. Vihdoinkin saamme yhteyden oppaaseemme, jolta saamme lyhyen ja ytimekkään toteaman: ”Meidän täytyy nyt kuitenkin jatkaa matkaa”

 Ei muuta.

 

Muulla ryhmällä on vuorossa kävely ja veneajelu Floresin saarella, joka on noin viiden minuutin ajomatkan päässä sairaalasta.  Jälkeenpäin muut suomalaiset kertovat minulle ihmetelleensä, miksi opas ei tuolloin lähde katsomaan minua sairaalaan – he varmasti pärjäisivät tuon ajan pienellä saarella keskenään – ja onhan heillä koko ajan mukanaan paikallisopas. Opasta ei kiinnosta lähteä.

 

Ryhmän matka jatkuu Belizeen. Opas ei soita missään vaiheessa kysyäkseen kuulumisiani tai tarjotakseen minkäänlaista apuaan.

Toivottavasti selviydyn, pääsen pois tästä painajaismaisesta sairaalasta – uskomme, että sitten vihdoinkin Aurinkomatkat auttavat meitä järjestelyissä, jotta pääsemme pois tästä maasta.

 

Lääkäri käy kerran vuorokaudessa ja vain kaksi heistä puhuu auttavasti englantia. Muuten ympärillä puhuttu kieli on vain espanja. Lakanat ja sairaalavaatteet ovat mielettömän likaisia (täynnä veri- ja muita ulosteläikkiä), ei ole paikkaa, missä pestä edes käsiä, kasvoja tai hampaita, seinille on työnnetty käytettyjä piikkejä, ruoka täysin syömäkelvotonta, juomaksi vettä, johon on sekoitettu maissijauhoja, huoneessa haisee virtsa, vain toisinaan iho puhdistetaan ennen pistoksia. Tiputuksessa minuun menee noiden päivien ajan ravintoliuosta, veriplasmaa, antibioottia yms.

Vierailutunneilla vieraat tuovat mukanaan hedelmiä, joiden siemeniä syljeksivät jo ennestäänkin sietämättömän likaisille lattioille.

Eräänä päivänä vierastunnin aikaan sänkyni yläpuolelle tulee nainen, joka sekä itkee että rukoilee minulle muiden huoneessa olijoiden säestäessä häntä itkuillaan.

Olen jatkuvasti sietämättömien kipujen vuoksi tuskainen. Pyydän lisää kipulääkettä ja minulle vastataan saavani sitä seuraavan kerran kahdeksan tunnin päästä.

 

Muun ryhmän matka jatkuu Belizestä Meksikoon. Me olemme yhä Guatemalassa. Paikallinen agentti on järjestänyt miehelleni huoneen viiden minuutin ajomatkan päästä sairaalasta. Huone on alkeellinen, mutta mieheni käy siellä vain nukkumassa – kaiken muun ajan hän on vierelläni sairaalassa.

 

Tulee päivä, jolloin pääsen pois tuosta järkyttävästä sairaalasta. Jäämme vielä yhdeksi yöksi läheiseen hotelliin siltä varalta, että tilanteeni huononee. Lääkäri kirjoittaa minulle reseptin – nyt on löydettävä jostain apteekki.

Yhä edelleen kivut ovat kovat ja olo tuskainen. Eräs paikallinen agentti lainaa setänsä pyörätuolia, jotta pystyn liikkumaan mieheni avustuksella.

 

Otamme yhteyttä oppaaseen. Olemme avuntarpeessa: Mitä nyt? Miten pääsemme täältä pois? Opas ihmettelee, eikö mieheni ole etsinyt mitään paikallista matkatoimistoa, joka voisi auttaa. (Hän todellakin on ollut vierelläni sairaalassa – ei ole tullut mikään muu tekeminen mieleenkään!)

Paikallinen agentti hokee kliseistä suosikkilausettaan: ”Don´t  worry, we take care of everything”

Menee pari päivää ja agenttia ei enää näy, eikä hän vastaa soittoihimme eikä tekstiviesteihimme. Aurinkomatkojen yhteistyökumppani siis haihtui kuin tuhka tuuleen.

 

Oppaamme saa toiselta oppaalta tiedon, että saattaa olla, että Floresista tulee jonakin päivänä suora lento Cancuniin.

Tälle kysymykselle Floresissa nauretaan. Tällaista lentoa ei ole olemassakaan.

Joudumme selvittelemään täysin itsenäisesti siis poispääsyämme tästä maasta. Pyydämme miestäni kuskannutta, paikallisen agenttitoimiston kuskia, avuksemme kentälle.

Varaamme ainoat mahdolliset lennot, joille on tilaa: Flores- Guatemala City – San Salvador – Cancun. Lentoja emme saa samalle päivälle, joten meidän täytyy järjestää nyt yöpyminen Guatemala Cityyn.

Liikkuminen ilman pyörätuolia tuntuu mahdottomalta, mutta muu ei auta… kivut ovat aivan sietämättömät. Olo on toivoton, mutta haaveilemme pääsystä joskus vielä Suomeen – kunpa tämä ”loma” jo loppuisi…

 

Vihdoinkin pääsemme Cancuniin ja tällä kertaa opas on meille avuksi. Hän on järjestänyt meille kyydin Cancunista Tulumiin, jossa muut ryhmämme suomalaiset ovat. Opas ilmoittaa meille hinnan, joka meidän on kyydistä maksettava kuskille!

 

Kaikkien koettelemusten jälkeen pääsemme Tulumiin muiden suomalaisten luokse. Kyyneleitä olen viikon aikana vuodattanut syystä jos toisesta – ja ne jatkuvat…

 

Hotellista saan pyörätuolin ja huoneemme on lähellä vastaanottoa ja ruokapaikkoja. Nämä on sentään meille järjestetty. Päästyämme huoneeseemme tulee oppaalta viesti: ”Oletteko jo hotellissa?” Ai, nyt hän on kiinnostunut meistä…

Siihen se kiinnostus sitten loppuikin.

 

Pystyn yhä edelleen olemaan vain siten, että jalkani on kohollaan. Pienikin paine aiheuttaa täysin sietämättömän kivun.

 

Guatemalan sairaalassa lääkäri kirjoitti viimeisenä hoitopäivänäni minulle Fit to Fly- lomakkeen, jonka mukaan minulla on lupa lentää, mutta tarvitsen ehdottomasti paikan, jossa jalkani voi olla kohoasennossa. Lomake lähetetään samana päivänä eteenpäin.

Nyt tuleekin tieto, ettäFinnairin ilmailulääkäri Suomessa –  minua näkemättä ja tilanteeseeni tutustumatta – päättää, että voin aivan yhtä hyvin istua tavallisella istuimella jalka mieheni sylissä!! Täysin mahdoton ajatus!

Siitä alkaakin todellinen ”pallottelu”. Mieheni soittaessa Aurinkomatkojen toimistoon sieltä kerrotaan, etteivät voi tässä asiassa auttaa, vaan meidän tulee ottaa yhteyttä Finnairiin. Finnairilla puolestaan kommentoidaan, etteivät he voi millään tavalla auttaa, joten meidän on otettava yhteys Aurinkomatkoihin. Tätä pallottelua jatkuu viimeiset päivät ennen lentoa.

Iskee suoranainen paniikki; en millään pysty istumaan toistakymmentä tuntia ilmailulääkärin mainitsemalla tavalla!

Eikä tilannetta ollenkaan helpota puhelimessa Carmenin oppaan kommentti miehelleni: ”Ellei vaimonne pysty lentämään niin jääkään sitten Cancuniin ja sopikaa asiasta vakuutusyhtiönne kanssa!” Mieheni lopettaa puhelun siihen.

Olemme jo täysin sanattomia.

 

Opas tulee hakemaan ryhmämme hotellista matkalle kohti lentokenttää ja kotimatkaa.

En pysty katsomaan häntä edes silmiin. Parempi, kun en sanoisi mitään.

Kuitenkin suustani tulevat hänelle sanat: ”En koskaan halua kenenkään kokevan samaa, minkä minä olen kokenut!”

Hän vastaa: ”Et varmaankaan.”

Eikä hän sano muuta.
 

Pariskunta, johon matkamme ensimmäisen viikon aikana tutustuimme, on vierestä seurannut onnetonta tilannettamme ja koettaa auttaa ottamalla näinä viimeisinä päivinä s-postitse yhteyttä useaan eri päättävään tahoon Aurinkomatkoihin Suomessa.

Saan kuulla jälkeenpäin, että oli heidän ansiotaan, että koneessa olleet kaksi tyhjää paikkaa sijoitetaan viereeni ja saan jalan kohoasentoon ja pääsen vielä elävänä Suomeen. Tämä tieto saadaan kuitenkin vasta lentokentällä.

Suomessa minut lähetetään välittömästi TAYS:iin ja siellä eristyshuoneeseen. Nyt minusta vihdoinkin pidetään huolta.